Erinäisiä Suomessa käytettyjä lippuja

1. Suomen vähemmistöjen liput

1.1. Suomenruotsalaisten lippu

Suomenruotsalaisten epävirallisena lippuna käytetään punakeltaista ristilippua, jonka värit pohjautuvat ruotsinvallan aikaiseen Suomen leijonavaakunaan. Punakeltainen ristilippu esiintyi ensimmäisen kerran vuosien 1862-63 suuren lippukeskustelun aikana jolloin Senaatin esittelijäsihteeri Carl Forsman ehdotti sitä suuriruhtinaskunnan kauppalipuksi. Suomi ei silloin saanut kauppalippua, mutta itsenäistymiseen saakka Suomessa käytiin vilkasta keskustelua siitä, minkälainen Suomen lippu ja sen värit kuuluisivat olla. Ruotsinkieliset olivat pääsääntöisesti punakeltaisten kannalla, ja punakeltaisten värien tyypillisimmät muodot olivat joko ristilippu keltaisella ristillä tai leijonalippu. Myös muita punakeltaisia lippuja esiintyi, mutta nämä kaksi muotoa olivat yleisimmät.

Borgåbladet kirjoitti 13.8.1912 punakeltaisesta ristilipusta:

» Ruotsinkielisellä taholla ollaan yksimielisiä ristin merkistä, ja siellä halutaan luonnollisesti keltainen risti punaisella pohjalla. Itse asiassa siellä on jo melko yleisesti alettu käyttää ristin muotoista lippua, jossa on keltainen risti punaisella pohjalla, ja tämä on hyvien perusteiden nojalla. Sellaisella lipulla on nimittäin paljon kerrottavaa meille, ja se symboloi useita niitä parhaita ajatuksia, jotka ovat täällä saaneet juurensa. Se kertoo, että juuri ristin merkin alla kylvettiin ensimmäiset siemenet sivistykselle ja yhteiskuntakulttuurille maassamme. Se todistaa myös henkisestä yhteydestämme muuhun Pohjolaan, sillä kaikissa pohjoismaisissa maissa liput ovat ottaneet muodon ristilippuina. Ruotsissa lauletaan: "Terve, ristilippu sininen." Miksi emme me voisi laulaa: "Terve, ristilippu punainen!" »^[1]

Kun Suomi itsenäistyi ja sisällissota ratkesi valkoisten voittoon keväällä 1918, käytiin eduskunnassa kiivas keskustelu kansallisesta lipusta. Senaatti otti hetkellisesti käyttöön punakeltaiset värit lipussa sodan aikana, mutta sodan jälkeen toukokuussa 1918 ne korvattiin siniristilipulla. Ratkaisua vauhditti osaltaan se, että punainen väri oli sisällissodan jäljiltä monien silmissä tahriintunut ja muistutti liikaa kapinallisten punalippuja. Ruotsinkieliset lehdet ja edustajat kritisoivat siniristilippua voimakkaasti, haukkuen lippua m.m. liian venäläiseksi, johtuen sen samannäköisyydestä keisarillisiin pursilippuihin.

Vaikka punakeltainen menetti asemansa lipussa, se ei kadonnut näkyvistä. Sisällissodan jälkeen punakeltainen yhdistettiin entistä vahvemmin ruotsinkieliseen vähemmistöön ja Ruotsalaiseen kansanpuolueeseen (RKP). Kieliriitojen kärjistyessä ruotsinkieliset kokivat olevansa puolustuskannalla suomalaistamispyrkimyksiä vastaan, ja punakeltaisista väreistä tuli eräänlainen vastarintasymboli. Leijonalippujen sekä punakeltaisten ristilippujen käyttö jatkui vielä sen jälkeenkin, kun siniristilippu oli vahvistettu Suomen kansallislipuksi. Etenkin pohjanmaalla punakeltaisten lippujen käytöstä riideltiin 1920-30 luvuilla, sillä suomenkielisten silmissä niiden käyttö koettiin usein provokatiivisena.^[2]

RKP käytti jo ensimmäisissä eduskuntavaaleissa vuonna 1907 Alex Federleyn piirtämää "Mannen med flaggan" -vaalijulistetta, jossa leijonalippu liehuu perisuomenruotsalaisessa rannikkomaisemassa. Julisteesta tuli suomenruotsalaisen kansallistunteen ilmentymä, hieman samaan tapaan kuin sinivalkoista lippua kantava Suomi-neito sortovuosien aikana. Samaa mies-ja-lippu teemaa käytettiin myös postikorteissa, postimerkeissä ja mainosjulisteissa. Kuvissa esiintyi vaihtelevasti sekä leijonalippu että punakeltainen ristilippu. RKP käytti aihetta vaalijulisteissaan aina 1966 vaaleihin asti.^[3]

Vaikka RKP on sittemmin luopunut punakeltaisten lippujen käytöstä, eikä leijonalippua enää yhdistetä suomenruotsalaisuuteen, on punakeltainen ristilippu vakiintunut suomenruotsalaisten epäviralliseksi lipuksi. Ristilipulla ei ole vakiintuineita mittasuhteita, mutta sen risti on tyypillisesti ollut siniristilippua kapeampi. Punaisen ja keltaisen sävyt vastaavat Suomen vaakunan värejä. Punakeltaiset värit esiintyvät myös ruotsinkielisen Varsinais-Suomen ja Pohjanmaan isännänviireissä.

1.2. Ahvenanmaa

Ahvenanmaan lippu on sinisellä pohjalla oleva punakeltainen risti. Lipusta säädettiin Ahvenanmaan maakuntalaissa joulukuussa 1953, ja tasavallan presidentti vahvisti sen maaliskuussa 1954. Ensimmäisen kerran lippu nostettiin salkoon Maarianhaminan raatihuoneella 3. huhtikuuta samana vuonna.

Ennen Suomen itsenäisyyttä Ahvenanmaalla kallistuttiin lippukysymyksessä pääsääntöisesti punakeltaisten värien kannalle, tosin asia ei koskaan ollut yhtä tärkeä kuin Manner-Suomessa. Itsenäisyyden kynnyksellä punakeltaiset värit kuitenkin siirtyivät syrjään kun Ahvenanmaalla nousi voimakas pyrkimys liittä Ruotsiin. Tällöin sinikeltaiset värit nousivat Ahvenanmaalaisille tärkeimmäksi, ollen sekä Ruotsin lipun värit, että myös Ahvenanmaan vuosisatoja vanhan, ruotsinvallan aikaisen vaakunan värit. Vaikka Ahvenanmaan kysymys lopulta 1922 ratkaistiin Suomen hyväksi, sinikeltaiset värit jäivät edelleen Ahvenanmaalaisten suosioon.

Esimmäinen ehdotus Ahvenanmaan omaksi maakuntalipuksi syntyi vuonna 1922. Kirjakauppias Frithiof Liewendahl suunnitteli kolmiraitaisen lipun (sininen–keltainen–sininen), joka valmistettiin Ahvenanmaan laulujuhlia varten. Lipusta tuli epävirallinen maakunnallinen symboli, ja Liewendahl myi sitä omassa kirjakaupassaan. Suomen sinivalkoista lippua ei Ahvenanmaalla juuri käytetty, sillä alueen identiteetti oli edelleen vahvasti ruotsalainen. Vuonna 1934 Suomessa annettu lippuasetus määräsi, että muiden lippujen rinnalla oli aina nostettava myös Suomen lippu ylimmäksi. Asetus oli tarkoitettu rajoittamaan erityisesti punaisten työväenlippujen käyttöä Manner-Suomessa, mutta sitä sovellettiin myös Ahvenanmaalla, missä asetus aihetti tyytymättömyyttä.^[3]

1930-luvulla Ahvenanmaalla syntyi keskustelua oman lipun virallistamisesta lakiin, ja maakunta-arkeologi Matts Dreijer antoi asiasta lausunnon maakuntapäiville vuonna 1939. Hän piti sinikeltaisia värejä luontevimpina Ahvenanmaan historiallisen taustan vuoksi ja liitti ehdotukseensa kaksi luonnosta: Liewendahlin kolmiraitalipun sekä valkoisen lipun, jossa oli sinikeltainen risti. Talvisodan syttyminen keskeytti asian jatkokäsittelyn.^[4]

Vuonna 1951 voimaan tullut uusi itsehallintolaki antoi Ahvenanmaalle lakiin nimetyn oikeuden omaan lippuun. Edustajien parissa väiteltiin tällöin Liewendahlin kolmiraitalipun sekä sini-kelta-sinisen ristilipun välillä. Maakuntaphallitus päätti ehdottaa jälkimmäistä, mutta presidentti J. K. Paasikivi käytti veto-oikeuttaan, koska katsoi lipun muistuttavan liikaa Ruotsin valtiolippua.

Tämän jälkeen tarvittiin uusia ehdotuksia. Maakuntahallitus ehdotti nyt keltaista lippua, jossa oli sininen risti, eräänlaista Ruotsin lipun käänteistä muunnelmaa, mutta tämä ei saanut kannatusta edustajien parissa. Keskusteluissa nousi esiin aikaisemmin v. 1939 ehdotettu valkoinen lippu, jossa oli sinikeltainen risti , sekä samaisesta lipusta keltapohjainen versio. Valtionarkistonhoitaja Yrjö Nurmio oli Ahvenanmaalaisten edustajien kyselyyn vastaten ehdottanut vaakunalipun käyttöönottoa maakunnalle. Myös vuoden 1922 kolmiraitalippu otettiin uudelleen esille. Viimeisenä nousi myös uusi ehdotus sinipohjaisesta lipusta jonka päälle tuli punakeltainen risti. Lopulta vahvimmiksi ehdokkaiksi jäivät nämä kaksi jälkimmäistä. Maakuntapäivillä käytiin laaja keskustelu, ja enemmistön asettui sinikeltapunaisen ristilipun taakse. Lipun suunnittelijaa ei tunneta. Tämä versio hyväksyttiin maakuntalaissa vuonna 1953, vahvistettiin tasavallan presidentin päätöksellä seuraavana keväänä ja otettiin käyttöön virallisena Ahvenanmaan lippuna vuonna 1954.^[4]

1.3. Saamelaisten lippu

Saamelaisten lippu otettiin käyttöön vuoden 1986 saamelaiskonferenssissa Ruotsin Åressa. Lippu on taitelija Astrid Båhlin suunnittelema ja sen värit pohjautuvat saamelaisten perinteisiin gákti pukuihin. Lipun sinipunainen ympyrä puolestaan edustaa aurinkoa ja kuuta, mitkä esiintyvät saamelaisten rummuissa. Väitetän myös, että saamelaisrunoissa saamelaiset mainitaan auringon lapsina.

Ennen Astrid Båhlin suunnittelemaa lippua saamelaisten käytössä oli epävirallinen lippu, jonka taiteilija Synnøve Persen oli suunnitellut vuonna 1977. Lippu muuten muistutti Båhlin versiota, mutta siitä puuttuivat vihreä raita ja ympyrä. Persenin lippua käyttivät 1970- ja 1980-luvuilla erityisesti ČSV-liikkeen aktiivit. ČSV oli saamelaisnuorten aktivistiliike, joka puolusti saamelaisten oikeuksia ja sai runsaasti huomiota Norjan Alattiojoen patoamista vastustaneissa mielenosoituksissa.^[6] Persen on kertonut saaneensa innoituksen lipun väreihin ja muotoon saamenpuvuista (gákti) ja saamelaiskäsityöstä. Ajatus oman lipun suunnittelusta heräsi, kun hän huomasi Färsaarillakin olevan oman lipun. Persenin lipun värisommitelma on tuttu muun muassa Pulmangin ja Varangin saamenpuvuista ja samoja värejä oli käytetty aiemminkin saamelaisten poliittisissa julisteissa sekä esimerkiksi Kaarasjoen kirjaston saamenkielisen kokoelman vuoden 1971 luettelon kannessa.

Alattiojoen mielenosoituksia, ČSV-liikettä ja Persenin lippua pidettiin aikoinaan radikaaleina ja jopa separatistisina, minkä vuoksi myös osa saamelaisista vierasti aluksi sekä liikettä että lippua. Kun saamelaisaktivistit järjestäytyivät ja pääsivät mukaan alueelliseen päätöksentekoon, ajatus omasta lipusta muuttui vähitellen hyväksytymmäksi, etenkin sen jälkeen kun Grönlantikin sai oman lipun. Keskustelu siirtyi lipun virallistamiseen, ja vuonna 1985 Saamelaisneuvosto päätti järjestää suunnittelukilpailun. Ehdotukset oli määrä käsitellä seuraavan vuoden saamelaiskonferenssissa Ruotsissa. Kilpailuun lähetettiin kymmeniä ehdotuksia, joista yhdeksän valittiin esiteltäväksi kokouksessa. Persenin vuoden 1977 lippu otettiin myös mukaan kymmentenä vaihtehtona, vaikkei sitä oltu virallisesti lähetetty kilpailuun. Saamelaiskonferenssi valitsi lopulta kahden ehdotuksen väliltä: Persenin alkuperäisen lipun ja Båhlin version, jossa oli vihreä raita sekä aurinkoa ja kuuta kuvaava ympyrä. Båhlin lippu voitti, sillä sen koettiin edustavan paremmin koko saamelaisyhteisöä sillä vihreä oli yleinen väri monissa saamenpuvuissa. Lisäksi ehdotuksen vahvuutena pidettiin sen epäheraldista luonnetta, sininen, punainen ja vihreä asettuivat lipussa vastakkain tavalla, jota eurooppalaisessa heraldiikassa yleensä vältetään, mikä teki lipusta omaleimaisen.^[6]

Ennen Persenin lippua on tiedossa ainakin kahden saamelaistaitelijan ehdotukset vuosilta 1967 ja 1970. Suomalaissaamelainen Nils-Aslak Valkeapää oli vuonna 1967 lähettänyt Ságat lehden päätoimittajalle piirrustuksen lipusta joka muistutti kovasti Neuvostoliiton lippua. Se oli punapohjainen, jossa sirpin ja vasaran tilalle oli asetettu poronsarvet ja saamelainen puukko. Valkeapää ei julkisesti osallistunut puoluepoliittiseen keskusteluun, mutta hänen tiedetään olleen mukana SKDL:n vuoden 1988 presidenttiehdokkaan taustavoimissa.^[6]

Norjalaissaamelainen taitelija Hans-Ragnar Mathisen oli myös kiinnostunut ajatuksesta saamelaisesta lipusta. Vuonna 1970 hänkin lähetti Ságat lehdelle oman ehdotuksensa joka pohjautui pohjoismaiseen ristilippumalliin. Mathisen ehdotti päätoimittajalle, että lehti voisi järjestää julkisen lippukilpailun, mutta tätä lehti ei koskaan päätynyt tekemään. Mathisen osallistui myös vuoden 1985–86 lippukilpailuun ja lähetti yhteensä jopa 29 eri versiota ristilipustaan, mutta näistä ei yksikään päätynyt loppuvalintaan.

Mathisenin kirje Ságat-lehdelle, 1970:

»Miksi Ságat-lehti ei voisi ottaa aloitteen lipusta saamelaiskansallisena symbolina? Olisi parempi järjestää se pohjoismaisena hankkeena, jotta myös Ruotsin ja Suomen saamelaiset, ja miksei myös Venäjän puolella, voisivat osallistua. Olen täysin tietoinen siitä, että monet pitävät tätä liian suorasukaisena, ennenkuulumattomana, 'kansallisromanttisena' ja mitä kaikkea. Haluan kuitenkin korostaa asian tärkeyttä; se on todella merkittävä. Jotta en jäisi viimeiseksi, tässä oma ehdotukseni: punainen risti keltaisen/oranssin ristin päällä tummanvihreällä pohjalla.»^[7]

2. Ruotsalaiset vapaaehtoiset

2.1. Ruotsalainen prikaati Suomen sisällissodassa

Suomen sisällissotaan osallistui valkoisten puolella noin tuhatkunta ruotsalaista vapaaehtoista Ruotsalaisen prikaatin ( Svenska brigaden ) riveissä. Prikaati osallistui m.m. Tampereen taisteluun jossa se kärsi merkittäviä tappioita. Prikaatilla oli käytössään sodan aikana ja sen lopulla kolme eri lippua.

Ensimmäinen oli valkoinen satiinilippu, jossa Ruotsin sinikeltaiset värit kulkivat viistosti lipun yli. Lipun keskellä oli Suomen vaakuna tammenlehvien ympäröimänä. Lipun ompelivat Oulun naisväki kun prikaati saapui kaupunkiin matkallaan Etelä-Suomeen maaliskuussa 1918. Tämä lippu seurasi prikaatia koko kampanjan ajan ja kulki kolonnan kärjessä voitonmarssissa Helsingissä 17. toukokuuta 1918.^[1]

Toinen lippu valmistettiin sinisestä taftista, ja sen suunnitteli ruotsalainen taiteilija Gunnar Hallström (1875–1943). Gunnar oli arkeologi Gustaf Hallströmin veli, joka johti prikaatin Tukholman toimistoa ja oli keskeinen järjestäjä ja värväri. Lipussa on neliön muotoon aseteltu neljä kättä, jotka pitävät toisiaan ranteista kiinni, kultaisella ja keltaisella silkillä brodeeratun pyöreän renkaan ympäröiminä. Yläreunassa lukee » Lagen är frihetens form » (Laki on vapauden muoto). Tukholmalaisessa Licium-yhtiössä valmistettu ja osin prikaatin itsensä rahoittama lippu toimitettiin sodan loputtua prikaatille Helsinkiin 16. toukokuuta 1918. Se kulki Oulun valkolipun rinnalla Helsingin voitonparaatin kolonnan kärjessä ja jälleen prikaatin riemukulkueessa Tukholman läpi 30. toukokuuta. Hallströmin nelikäsi-aihe omaksuttiin myöhemmin Samfundet Nordens frihet -järjestön tunnukseksi, joka värväsi pohjoismaalaisia vapaaehtoisia talvi- ja jatkosodan aikana.^[3] Kolmas lippu oli leijonalippu jonka suomalaiset lahjoittivat prikaatille Vaasassa. Sitä käytettiin hautajaiskulkueissa, kun prikaatin kaatuneita tuotiin kotiin.^[2]

2.2. Ruotsalainen vapaaehtoispataljoona (SFB) talvisodassa

Ruotsalaisen vapaaehtoispataljoonan ( Svenska frivilligbataljonen ) talvisodan aikana käyttöön ottama lippu. Lipun suunnitteli Einar Kedja.^[4]

3. Itsenäisyyden Liitto

Itsenäisyyden Liitto oli suomalainen isänmaallinen yhdistys joka oli toiminnassa vuosina 1924–1946. Liitolla oli keskeinen rooli Suomen liputuskulttuurin edistämisessä 1920-30-luvuilla. Yhdistyksen oma lippu vihittiin käyttöön itsenäisyyspäivänä 1930. Lipun suunnitteli Akseli Gallen-Kallela ja siinä on samoja piirteitä hänen ehdotuksesta Suomen vaakunaksi edellisvuodelta.^[1]

Itsenäisyyden Liitto perustettiin lokakuussa 1924. Sen tavoitteena oli vahvistaa Suomen itsenäisyyttä edistämällä isänmaallisuutta ja yhdistämällä jakautunutta kansakuntaa. Liitto oli alunperin luotu maltillisemmaksi vaihtoehdoksi Akateemiselle Karjala-Seuralle, jolla aitosuomalaisena järjestönä oli paljon jyrkempi kanta ruotsinkielen asemaan Suomessa. Liiton voimahahmo oli inkeriläistaustainen kirjailija Erkki Räikkönen, joka oli eronnut Karjala-Seurasta vuotta aiemmin. Liitto pyrki yhteistyöhön paitsi suomenruotsalaisten myös vasemmistopiirien kanssa tavoitteenaan edistää isänmaallisuutta yhteiskunnan kaikissa luokissa.^[2]

Liiton merkittävin toiminta liittyi suomalaisen liputuskulttuurin edistämiseen. Suomen siniristilippu oli vielä ennen sotia jotakuinkin kiistanalainen vasemmiston ja ruotsinkielisten parissa. Vasemmistolaiset yhdistivät värit vielä suojeluskuntiin ja sisällissodan raakuuksiin kun taas ruotsinkielisellä taholla värit liitettiin aitosuomalaisten hyökkäyksiin ruotsin kieltä vastaan. Itsenäisyyden liitto pyrki edistämään Suomen lipun asemaa koko kansakuntaa yhdistävänä tunnuksena ja pyrki edistämään lipun käyttöä m.m. ruotsinkielisten ja työväestön parissa. Liitto levitti julkaisuja lipun symboliikasta, sen aatteellisesta merkityksestä, sekä käytännön ohjeita m.m. lippupäivistä ja lipputangon pystytyksestä. Lisäksi liitto valmistutti ja möi lippuja mahdollisimman edulliseen hintaa.^[2]

1930-luvulla liiton politiikka kääntyi kuitenkin jyrkästi oikealle sen muuttuessa yhä radikaalimmaksi oikeistojärjestöksi. Liiton perustaja, Erkki Räikkönen, toimi liiton puheenjohtajana vuosina 1930–1933, ja hänen kaudellaan liitto alkoi m.m. tukea lapuanliikettä sekä otti kommunismin vastustamisen virallisesti liiton tavoitteeksi. Liittoon alkoi liittyä entistä radikaalimpia äärioikeistolaisia ja kansallissosialisteja ja Räikkönen itsekin alkoi kannattamaan kansallissosialismia ja Hitleriä. Vastaavasti liiton maltillisemmat jäsenet alkoivat jättäytyä järjestöstä pois kun taas vasemmistolaiset häädettiin liitosta. Järjestö lakkautettiin toisen maailmansodan jälkeen välirauhansopimuksen ehtojen mukaisesti.^[3]