Sortovuodet 1899 - 1917

1. Leijonalippu

Valokuvia:
[a] [b] [c] [d] [e] [f] [g] [h] [i] [j] [k]
Alkuperäisiä lippuja:
[a] [b] [c] [d] [e] [f] [g] [h] [i]

Suomen leijonavaakunan juuret ulottuvat 1500-luvun loppuun, kuningas Juhana III:n aikaan. Ruotsinvallan aikana se oli koko Suomen vaakuna ja esiintyi myös sotilaslipuissa, erityisesti Varsinais-Suomesta koottujen joukko-osastojen lipuissa. Vuonna 1809, Suomen siirryttyä Venäjän alaisuuteen suuriruhtinaskunnaksi, leijona säilyi suuriruhtinaskunnan virallisena tunnuksena kun Aleksanteri I vahvisti sen käytön.

Leijonan symboliikka alkoi vähitellen 1800-luvun puolivaiheen jälkeen kytkeytyä kansallistunteeseen, vaikkei se vielä saanut poliittisen vastarinnan merkitystä. Vuonna 1848 Helsingin ylioppilaskunta otti käyttöön lipun, jossa valkoiselle pohjalle oli asetettu leijonavaakuna laakerinlehtiseppeleen sisälle. Tämä oli ensimmäinen kerta Suomessa, kun lippua käytettiin kansallismielisenä tunnuksena ja sen käyttöönotto liittyi 'Euroopan hulluun vuoteen' jolloin vanhat valtarakenteet natisivat liitoksissaan kun kansallisuusaate levisi m.m. Saksassa, Italiassa ja Unkarissa. Ylioppilaiden leijonalippu aiheutti huolta yliopiston hallinnon ja suomalaisten virkamiesten parissa, sillä sen pelättiin johtavan vastatoimiin venäläisten toimesta mikäli se tulkittaisiin yhteiskuntarauhaa horjuttavaksi toimeksi. Suomalainen kansallisaate ei kuitenkaan tässä vaiheessa ollut vielä separatistinen eikä lipun käyttöönotto lopulta johtanut ongelmiin. Lipun salkoon nostamisen yhteydessä Kumtähden kentällä laulettiin myös Maamme laulu ensimmäisen kerran julkisesti.

Sortovuosien (1899–1917) aikana lippujen merkitys poliittisina ja symbolisina tunnuksina korostui. Helmikuun manifestin jälkeen kysymys omista väreistä ja lipuista nousi osaksi suomalaisen sivistyneistön ja poliittisten liikkeiden toimintaa. Venäjän viranomaiset suhtautuivat epäluuloisesti kaikkeen, mikä viittasi Suomen erillisasemaan, ja niinpä leijonalipun käyttö kiellettiin 1890-luvun lopulla. Kielto kuitenkin korosti lipun asemaa entisestään ja siitä tuli etenkin niin sanotun perustuslaillisen liikkeen suosima lippu. Perustuslailliset koostuivat sekä ruotsinkielisistä että suomalaisuusliikkeen sisältä irtautuneista nuorsuomalaisista, jotka halusivat erottautua vanhasuomalaisten myöntyväisyyslinjasta. He edustivat aktiivista vastarintalinjaa, jonka mukaan venäläistämistoimet olivat laittomia ja siksi suomalaisten tuli avoimesti osoittaa mieltään ja vastustaa niitä. Perustuslailliset näkivät leijonalipun Suomen valtion, sen oikeuksien ja autonomian symbolina. Juuri tästä syystä lipun kieltäminen 1890-luvun lopulla teki siitä heidän silmissään entistä merkityksellisemmän. Liikkeen radikaaleimmat edustajat osallistuivat väkivaltaiseen vastarintaan, kuten salamurhiin ja pommi-iskuihin. Leijonalipun vastarintahenki korostui erityisesti Bobrikovin murhan jälkeen kun senaatin, Suomen pankin ja valtionarkiston salkoihin nostettiin hetkeksi kielletyt leijonaliput. Vuoden 1905 suurlakon aikana lippua käytettiin avoimesti ja estoitta.

Leijonalippu oli sortovuosien aikana suosittu myös laajemmin puoluepolitiikasta riippumatta. Moni suomalaismielinen saattoi käyttää molempia ja tehdä eron Suomen valtiolipun ja sen kansallislipun välillä: leijonalippu edusti valtiota ja sinivalkoiset Suomen kansaa. Ruotsinkielisten parissa leijonalippu yhdistettiin useammin yhdeksi ja samaksi.

Kun tsaarinvalta kaatui helmikuun vallankumouksessa 1917, leijonalippu nousi jälleen julkisesti esiin. Helsingissä 21. maaliskuuta se nostettiin raatihuoneen ja muiden julkisten rakennusten salkoihin symboloimaan vapautta ja kansallista itsemääräämisoikeutta. Helsingin Sanomat kirjoitti 22.03.1917:

» Ja kun joku tunti myöhemmin läksimme jälleen kaupungille, niin huomasimme, että valtakaduilla liikkuva runsaslukuinen yleisö oli myöskin liputettu. Pieniä sinivalkoisia ja punakeltaisia lippuja liehui ihmisten olkapäillä ja käsistä ja hatuista ja napinlävistä, ja muutamilla oli puolueettomuuden vuoksi sekä punaiset, punakeltaiset että sinivalkoiset liput. "Leijonalippu", keltainen Suomen leijona punaisella pohjalla, oli myöskin monen kädessä tai rintapieleen pistettynä. Yhä enemmän väkeä, iloisin kasvoin, ilmestyi kaduille. Tullessamme Aleksanterinkatua pitkin yliopiston kulmaan näimme siihen kertyneen melkoisen ihmisryhmän. Yliopiston ja senaatintalon katoilla hulmusivat suuret leijonaliput. Mitähän olisi pari viikkoa takaperin jollekin profeetalle sanottu, jos hän pitkää harmaata partaansa sivellen olisi ennustanut, että senaatin katolla liehuu maalisk. 21 p. 1917 Suomen leijonalippu? »

2. Kaksiosaiset vaakaraitaliput

Valokuvia:
[a] [b] [c] [d] [e] [f] [g] [h]
Alkuperäiskappaleita:
[a] [b] [c] [d] [e] [f]

Sinivalkoiset värit nousivat 1800-luvun jälkipuolella suomalaisen kansallisuuden tunnukseksi, vastapainoksi svekomaanien suosimille punakeltaisille vaakunaväreille. Toisin kuin punakeltaiset värit, jotka edustivat Suomen valtiota, sinivalkoiset nähtiin enemmänkin suomenkielisten kansallisina värein. Ne edustivat Suomen nousevaa kansaa joka oli kokenut kansallisen herätyksen ja osasi nyt vaatia kielellisiä ja yhteiskunnallisia oikeuksiaan. Sinivalkoiset liput esiintyivät usein erilaisissa suomenkielisissä kulttuuritapahtumissa ja juhlallisuuksissa. Aikalaiskirjoituksissa värien vahvuuksiksi esitetään niiden vankkumaton kannatus kansan parissa, mikä punakeltaisilla ei väitetysti ollut.

Kaikista sinivalkoisista lipuista kaksiosainen vaakaraitalippu, eli niin kutsuttu Marstrand-lippu, oli selvästi yleisin. Lipun oli Topelius suunnitellut 1860-luvun lippukeskustelun aikana. Vaikka se silloin oli syntynyt osoituksena uskollisuudesta keisaria kohtaan - koska sen värit juontuivat keisarikunnan laivaston lipusta - vuosisadan loppuun tultaessa ne olivat muotoutuneet suomalaiskansallisiksi väreiksi joita ei enää suoranaisesti liitetty Venäjään. Vaikka värit olivat ensisijaisesti kansalliset, niillä oli myös sisäpoliittinen ulottuvuus: ne yhdistettiin politiikassa etenkin ns. vanhasuomalaisiin. Vanhasuomalaiset edustivat Suomalaisen puoleen konservatiivista linjaa, jonka mielestä venäläistämistoimiin tuli suhtautua passiivisella vastarinnalla ja sitkeällä kompromissilla. Aktiivinen vastarinta antaisi vain keisaria ympäröiville venäläisnationalisteille tekosyyn riistää viimeisetkin itsehallinnon rippeet Suomesta. Vanhasuomalaisia kutsuttiin täten myös myöntyväisyysmiehiksi ja puolueen sisäiset riidat johtivat nuorsuomalaisen puolueen perustamiseen vuonna 1905.

Vaikka punakeltaiset värit esiintyivät voimakkaammin vastarinnan väreinä, myös sinivalkoisia käytettiin osoittamaan mieltä. Sortovuosien aikana, etenkin vuoden 1905 suurlakon yhteydessä, Venäjän lipusta repäistiin punainen kaistale pois, jolloin niistä saatiin sinivalkoisia lippuja.

Kaksiosaiset vaakaliput olivat yleisiä etenkin sinivalkoisina, tosin punakeltaisiakin esiintyi. Vaakalippuja esiintyi leijonan kanssa sekä ilman, ja leijona oli sijoitettu joko keskelle tai sisempään ylänurkkaan. Harvinaisemmissa tapauksissa lippu esiintyi niin, että sininen oli ylhäällä tai että leikkaus oli vinottain.

Kirjalija Gustaf von Numers kirjoitti lokakuussa 1895 sinivalkoisen lipun puolesta:

» Siis sinistä ja valkoista seppeleihimme, kukkavihkoihimme, juhlamerkkiimme ja koristuksiimme, ja siellä missä väriemme tulee esiintyä lippuna, kaksi vaakasuoraa sarkaa sinistä ja valkoista sekä Suomen vaakunakilpi keskellä, jos niin tahdotaan kultaisen juoman ympäröimänä. Pois siis espanjalaiset wärit Suomen hongasta; meillä ei ole oikeutta omistaa sitä, joka ei ole meidän. Nuo liekehtivät tulikielet, tuo räiskyvä roihu olkoon paikallaan auringon umpiuskoisessa kotimaassa, täällä on meillä huurteiset revontulet kalseaa tummansinistä pohjaa vastaan. Sinistä ja walkoista! » ^[12]

3. Yksinkertaiset ristiliput

Valokuvia:
[a]
Alkuperäiskappaleita:
[a]

Sortovuosina Suomessa käytettiin yksinkertaisia ristilippuja, joiden väreinä esiintyivät punainen ja keltainen sekä sininen ja valkoinen. Punakeltaisissa lipuissa risti oli pääsääntöisesti keltainen ja tausta punainen, kun taas sinivalkoisissa lipuissa värijärjestys vaihteli: joko valkoinen risti sinisellä pohjalla tai sininen risti valkoisella pohjalla. Punakeltaiset ristiliput olivat kuitenkin selvästi yleisempiä. Yhtenä syynä tähän saattoi olla se, että ruotsinkielinen väestö oli perinteisesti suosinut punakeltaisia värejä, ja nämä värit oli luontevaa soveltaa ristilipun muotoon, joka korosti Suomen yhteyttä entiseen emämaahan Ruotsiin sekä muihin pohjoismaihin.

Borgåbladet kirjoitti 13.8.1912 punakeltaisen ristilipun puolesta:

» Ruotsinkielisellä taholla ollaan yksimielisiä ristin merkistä, ja siellä halutaan luonnollisesti keltainen risti punaisella pohjalla. Itse asiassa siellä on jo melko yleisesti alettu käyttää ristin muotoista lippua, jossa on keltainen risti punaisella pohjalla, ja tämä on hyvien perusteiden nojalla. Sellaisella lipulla on nimittäin paljon kerrottavaa meille, ja se symboloi useita niitä parhaita ajatuksia, jotka ovat täällä saaneet juurensa. Se kertoo, että juuri ristin merkin alla kylvettiin ensimmäiset siemenet sivistykselle ja yhteiskuntakulttuurille maassamme. Se todistaa myös henkisestä yhteydestämme muuhun Pohjolaan, sillä kaikissa pohjoismaisissa maissa liput ovat ottaneet muodon ristilippuina. Ruotsissa lauletaan: "Terve, ristilippu sininen." Miksi emme me voisi laulaa: "Terve, ristilippu punainen!" » ^[6]

Vuoden 1912 olympialaisissa suomalaiset naisurheilijat kantoivat oman urheiluseuransa sinivalkoista lippua, joka oli johtanut selkkaukseen venäläisten viranomaisten kanssa. Tähän liittyen nimimerkki "Flagg-vän" puolsi Åbo Underrättelser -lehdessä Suomen lipuksi punakeltaista ristilippua. Kirjoittaja tarkensi piirroksella lipun mitoiksi 16:10, jossa ristin leveys olisi 2 yksikköä.

» Meidän värimme - joista ei liene enää erimielisyyttä - ovat punainen ja keltainen. Suomen lipun tuleekin siksi olla punainen ja keltainen, ja niin se onkin. Siellä missä maamme lippu liehuu mastossa, tulkoon se loistamaan punaisena ja keltaisena, muistuttaen vaakunamme kultaista leijonaa punaisella kentällä. Yksi asia kuitenkin näyttää olevan epäselvä, nimittäin se, miten lipussa tulisi ilmentää punainen ja keltainen. Näkee kaikenlaisia yhdistelmiä: lippuja, joissa on keltainen ylhäällä ja punainen alhaalla, sekä kelta-punaraidallisia lippuja, joissa on tai ei ole vaakunaa nurkassa. Useimmiten kuitenkin näkee sen yhdistelmän, jota on pidettävä ainoana oikeana: lippu, jossa on keltainen risti punaisella pohjalla. Vain mittasuhteet vaihtelevat ja ovat usein kaikkea muuta kuin oikeat.

Tässä muutamia perusteita keltaiselle ristille punaisella kentällä. Niin kuin vaakunassamme kultainen leijona on punaisella kentällä, tulisi lipussakin olla keltainen risti punaisella pohjalla. Ruotsin vaakuna on kolme kultaista kruunua sinisellä kentällä ja sen lippu on keltainen risti sinisellä pohjalla. Se oli meidän lippumamme Ruotsin vallan aikana, vaikka meillä oli myös oma vaakunalippumme. Ajat ovat muuttuneet, sinikeltaiset värit eivät enää ole meidän, mutta älkäämme hyljätkö keltaista ristiä, joka aiemmin esitti kruunua, nyt leijonaa, ja asetettakoon se punaiselle pohjalle, joka on maamme vaakunan pohjaväri. ”Vanha keltainen ristimme uudessa muodossa!”

Tällaisella lipulla me myös otamme luonnollisen paikkamme pohjoismaisten kulttuurikansojen joukossa. Ruotsi - keltainen risti sinisellä pohjalla; Norja - sininen risti punaisella pohjalla; Tanska - valkoinen risti punaisella pohjalla; Suomi - keltainen risti punaisella pohjalla. Yhteinen lipun muoto, jota ei käytä mikään muu maa tai kansa, sopii hyvin näille neljälle kansalle, jotka henkisesti ovat lähellä toisiaan! Ja vielä yksi asia: olkoon lipullamme oikeat mittasuhteet! Yllä oleva kuva näyttää oikeat mittasuhteet (luvut ilmaisevat eri mittojen suhteet toisiinsa), jotka vastaavat muiden ristilippujen mittasuhteita. » ^[7]

Vaikka yksinkertaiset ristiliput olivat yleisempiä punakeltaisina, vuoden 1905 suurlakon jälkeen niitä alkoi myös esiintyä entistä enemmän sinivalkoisissa väreissä. Esimerkiksi vuonna 1905 ruotsalainen taitelija Ragnhild Sellén, joka maalasi muotokuvien ohella myös paljon postikortteja, piirsi postikortin Suomi-neidon ja sinivalkoisen ristilipun kanssa. Näitä postikortteja painettiin Axel Eliassonin kustantamolla Tukholmassa ja kyseinen kuva Suomi-neidosta on edelleen hyvin tunnettu ja käytetty.

Eräs lukija kirjoitti Uudessa Suomettaressa 31.03.1906:

» Kuinka mahtaa olla Suomen lipun asia?

Saako nyt wapaasti Suomen wärejä liputellen käyttää? Olisi hauskaa jos siinäkin asiassa päästäisiin yksimielisyyteen. Puolestani esittäisin Suomen lipuksi sinisen ristin walkealla pohjalla. Niin olisi Pohjan kansoilla risti liehuen eriwärisenä. Olisi saatawa oikeus Suomen kauppalaiwoille ainakin Wenäjän kauppalipun ohella käyttää tuota kaunista siniwalkeata ristinlippua. Olen nähnyt postikortteja, jotka owat Tukholmassa painetut, ja niissä on Suomen lipuksi esitetty tämä. Sopisihan siitäkin asiasta sopia Snellmanin päiwäksi, kun liputkin taas liehumaan pannaan. Sillä olisi saatawa sellaisia walmiiksi kudotuita erikokoisia ja hintaisia, että rikkaat ja köyhät woisiwat saada oikean yksimielisesti hywäksytyn Suomen kansan kansallislipun. Ehkäpä muutkin asiasta lausuwat ajatuksensa kun yksi alottaa. Ainakin haluaisi näiden riwien kirjoittaja tästä kuulla julkisuudessa muiden kansalaisten ajatusta ja ehdotuksia.» ^[18]

Tämän lisäksi siniristilippu esiintyi myös suomalaisten pursiseurojen lippuina. Kyseinen siniristilippumalli oli virallinen pursiseuralippu koko Venäjän valtakunnan alueella, eikä siten ollut pelkästää suomalainen, mutta koska enemmistö itämeren venäläisestä pursilaivastosta kuului suomalaisiin pursiseuroihin, liitettiin kyseinen lippu alueella yleensä suomalaisten purjehtijoiden kanssa. Siniristilippu kompassiruusun kanssa oli sen lisäksi myös Suomen luotsi- ja majakkalaitoksen lippu vuosien 1883-1895 välillä, sekä koko valtakunnan luotsilippu vuosina 1895-1912. Tämä väriyhteys fennomaanien lippujen ja näiden virallisten siniristilippujen välillä oli kuitenkin kahtiajakoinen. Vaikka nämä liput voi nähdä esimerkkinä siniristilipun suomalaisuudesta ennen itsenäisyyttä, niin aikalaiskirjoituksissa tätä yhteyttä käytettiin myös perusteluina niitä vastaan; sinivalkoiset värit olivat venäläisiä, jotka alunperin juontuivat Venäjän laivastonlipusta, eikä täten sopineet Suomen väreiksi ^[19].

4. Kaksinkertaiset ristiliput

Valokuvia:
[a] [b]
Alkuperäiskappaleita:
[a] [b] [c] [d] [e] [f] [g] [h]

Vuoden 1905 suurlakon jälkeen, kun venäläistämistoimet hetkellisesti hellittivät ja lippujen käyttö kävi avoimemmaksi, alkoivat yleistyä niin sanotut kaksoisristiliput. Niissä varsinaisen ristin päällä oli kapeampi risti, joka oli samaa väriä kuin lipun tausta. Yleisimmät mallit olivat joko punaisella pohjalla punakeltainen kaksoisristi tai valkoisella pohjalla sinivalkoinen kaksoisristi. Myös keltaisella taustalla olevia punakeltaristilippuja esiintyi, joskin harvemmin.

Kaksoisristilippuja tunnetaan museoiden kokoelmista huomattava määrä, ja niiden keskinäinen yhdenmukaisuus viittaa siihen, että kyse ei ole yksittäisten ompelijoiden tai kotimaisten käsityöläisten tuotannosta. Lipuista esiintyy kaksi versiota kahdella eri vaakunaversiolla, joista molempia tehtiin sekä sinivalkoisia että punakeltaisia versioita. Onkin todennäköistä, että lippuja tuotettiin sarjatyönä ulkomailla, mahdollisesti Saksassa ^[14].

Sinivalkoiset kaksoisristiliput tunnettiin aikalaisissa kirjoituksissa myös nimellä Tirkkosen lippu, sillä niitä myytiin ja mainostettiin J. Tirkkosen kauppaliikkeen toimesta. Nämä Tirkkosen liput aiheuttivat joidenkin sinivalkoisten kannattajien parissa vastustusta, sillä niitä pidettiin keinotekoisina ja sopimattomina sinivalkoisille väreille. ^{[5] [17]} Topeliuksen kaksiosainen Marstrand-lippu oli sinivalkoisista lipuista kaikkein yleisin. Esimerkiksi Pohjan Poika-lehdessä kirjoitettiin 07.05.1906:

» Uusi onnistumaton keksintö on se, jonka muuan kauppaliike Etelä-Suomessa tänä kewäänä on tehnyt, nimittäin teettää siniwalkoisia lippuja ristillä. Niin kauan kuin siniwalkoinen lippu on meillä ollut käytännössä, ainakin noin 30 wuoden ajan, ei ole koskaan nähty sitä ristillä, waan eheinä, suorina sarkoina, sininen (raskaampana) alla, walkoinen päällä. Sen muuttaminen nyt on kauppakuje, kylläkin sukkela, waan kuitenkin niin silmiin pistäwä, niin loukkaawa, ettei pitäisi kenenkään antaa itseänsä sillä puijata. Sanottakoon myös että tämän keksinnön leimaaminen ja ilmoittaminen „Suomen lipuksi" on mitä räikeintä keinottelua, joka yhtä paljon sotii säädyllisyyttä kuin hywää makuakin wastaan.

Mutta asiallisestikin on risti lipussamme aiwan aiheeton ja historiallista oikeutusta wailla, eiwätkä semmoista useimmat nykyajan waltiot käytä. Pois siis ristiliput Suomen hongan latwasta. Meillä on näinä wuosina kylläkin ollut liputonta sortoa, ei nyt pitäisi nostaa kärsimyksen merkkiä. Kaikkein wähimmän sopiwana pidämme sitä, että kaupungin rahatoimikamari on kiiruhtanut hankkimaan tämmöistä olematonta mielikuwituslippua ilman traditionia ja — kuten jo sanoimme — ilman historiallista oikeutusta. » ^[5]

Ruoveden Pekkalan kartanolla vuorostaan tiedetään liputettaneen keltapohjaisella kaksoisristilipulla. Kartano kuului tuolloin Aminoffin suvulle, ja tunnettu punakeltaisten värien kannattaja Akseli Gallen-Kallela vietti siellä runsaasti aikaa. Kimmo Kiljunen esittää kirjassaan Leijonasta siniristiin (2019), että kyseinen lippu saattoi olla Gallen-Kallelan inspiraationa hänen suunnitellessaan omaa lippuehdotustaan vuonna 1918. ^[8]

5. Raitaliput

Valokuvia:
[a] [b] [c] [d] [e] [f]
Alkuperäiskappaleita:
[a] [b] [c] [d] [e] [f] [g]

Jo 1870-luvulta alkaen juhlatilaisuuksissa alettiin käyttämään punakeltaisia ja sinivalkoisia lippuja, viirejä ja koristeita, jossa värit oli asetettu raitoina. Näitä ei kuitenkaan pidetty varsinaisina kansallislipun ehdokkaina, vaan ne toimivat yleismuotoisina isänmaallisina juhlakoristeina. Viranomaiset suhtautuivat niihin myös sallivammin kuin esimerkiksi leijonalippuun. Tilanne muuttui, kun 1890-luvulta alkaen raitalippuihin alettiin lisätä ylänurkkaan leijonavaakuna. Tällöin lipuista tuli selvästi kansallislipunomaisia, ja niitä myös ehdotettiin Suomen kansallislipuksi. Nämä leijona-raitaliput yleistyivät sortovuosien aikana, etenkin vuoden 1905 suurlakon jälkeen. ^[9] Raitojen määrä vaihteli, mutta tyypillisesti niitä oli yhdeksän, Suomen historiallisten maakuntien määrän mukaisesti.

Helsingfors Dagblad kirjoitti sellaisen lipun käytöstä 05.02.1895:

» Lippu Suomen "äskettäin löydetyissä" kansallisväreissä, punaisessa ja keltaisessa, liehuu tänään Johan Ludvig Runebergin syntymäpäivän kunniaksi Atlas-yhtiön talon yllä Aleksanterinkadulla. Lippu on jaettu neljään punaiseen ja viiteen keltaiseen vaakaraitaan, jotka edustavat Suomen historiallisten maakuntien määrää. Lipputangon puoleisessa yläkulmassa on punainen kenttä, jota koristaa kahdeksalla tähdellä kirjailtu kuvio ja jossa Suomen kultainen leijona miekkoineen ja sapelinsa kera komeilee. Tähtien määrä viittaa maan lääneihin. Tänään ensimmäistä kertaa nostettu lippu on tehty kauppias Mauritz Hallbergin piirroksen mukaan. » ^[10]

Eräs nuorsuomalainen kirjoitti Turun Sanomissa, 07.11.1908:

» Me nuorsuomalaiset olemme yleensä ottaneet päämääräksemme kulkea sitä kultaista keskitietä ja olla kaikkien yhdistäjinä. Meidän sopisi tässäkin asiassa toimia esimerkkinä. Jotta saataisiin yhteinen kansallislippu, niin ehdottaisin, että yhdistettäisiin kaikki mainitsemani liput jotenka kaikki puolueet tulisivat yhteisen lipun alle. Ehdottaisin siis, että määrättäisiin sellainen kansallisuuslippu, jossa on sinisiä ja valkoisia kapeita kaistoja sekä yläkulmaan punaista kantasta ja siihen Suomen leijona. Olen ollut tilaisuudessa näkemään sellaisia lippuja ja näyttävät ne hyvin hauskoilta ja komeilta. Sitäpaitsi voitaisi siten saada pois yksi riitakysymys päiväjärjestyksestä. Ja jotta se tulisi yleiseksi niin päättäkäämme jokanen nuorsuomalainen hankkia itsellemme sellaisen lipun ja niin pian kuin mahdollista. Nostakaamme jokanen sitten lippumme meidän suomalaisten muistopäivänä korkealle hulmuamaan, niin että toisetkin näkevät ja sanovat, tuossa on Suomen kansallisuuslippu, ei valtiollinen lippu. » ^[11]

Mattsonin venelippu

Matssonin moottoriveneen lippu 1910-luvulta. [Kajanti 1983: 315].

6. Muita sortokausien aikaisia lippuja